Ikävä

Nyt se taas iski, yllättäen, aaltona. Ikävä.

Suurimman osan aikaa voin ajatella, että olen melkein kuin luotu kaukosuhteeseen. Minun on helppo olla erossa, ja oikeastaan nautin siitä tunteesta, että voin välillä tuntea sen pienen ikävän. Ne hetket kun saa olla sen tärkeän ihmisen kanssa yhdessä ovat kalliita ja niitä myös kohdellaan niin. Kumpikaan ei tarvitse jokapäiväisiä soittoja ja viestejä. Ja kun sitten yllättäen puhelin piippaa ja ruudussa näkyy se suloinen nimi, niin sydän täyttyy ilolla. Olen onnellinen näin.

Joskus tulee kuitenkin niitä hetkiä, kun läheisyyden kaipuu on valtava. Ei pahalla tavalla, ei ahdistavalla tavalla, mutta ylitsepääsemättömänä ja koko kehon valtaavana. Kun sulkee silmänsä voi melkein tuntea toisen läsnäolon, mutta ei ihan kuitenkaan. Näinä hetkinä nousee aina esiin se pieni toive siitä, että välimatka ei olisi niin pitkä. Jos voisikin nyt vain lähteä sinne kainaloon, mennä puhumaan mieltä askarruttavista asioista. Kuulla tutun äänen, tuntea tutun kosketuksen, aistia turvallisen läsnäolon.

Juuri nyt ylitseni hyökyy suuri ikävän aalto ja sanon sen taas... on ihanaa odottaa kun tietää että on jotain mitä odottaa, ikävämpää olisi jos ei olisi... Jos ei tietäisi mitä ikävöi.

Niitäkin hetkiä on elämässä ollut monia. Kun on ollut sanoinkuvaamattoman ikävä, eikä ajatus pysty löytämään sitä asiaa mitä ikävöi. Ei ole ketään ketä ikävöidä.. vai olenko jo silloin ikävöinyt mitä nytkin, vain tietämättä sitä?