Meillä täällä Suomessa kuulee nykypäivänä kauhisteltavan toisten kulttuureiden tapaa toimia avioliittoasioissa. "Kauheaa, kun ei saa itse päättää kenen kanssa avioituu. Vanhemmat vaan sopivat keskenään. Entä jos ei opi rakastamaan? Tai jos rakastaakin jotakuta ihan muuta?". Siellä missä tuollainen kulttuuri on, ihmetellään miksi parisuhde-/avioliittoasioista tehdään täällä niin vaikeaa. Miksi siihen pitää sotkea ihastuminen, huuma ja seksuaalinen lataus.
Hetken asiaa mietittyäni, tulen siihen tulokseen, että tuolla toisaalla ollaan oikeassa. Varmasti olisi paljon helpompaa monella tapaa, jos avioliittoon ei ladattaisi niitä kaikkia paineita mitä meidän "huuma-yhteiskunnassa" tunnutaan lataavan. Jos se, mitä avioliitolta odotetaan olisi että mies pitää huolta vaimostaan ja perheen toimeentulosta, ja vaimo pitää huolen miehestään ja lapsista ja kodin toimivuudesta. Ettei tarvitsisi miettiä sitä, miten romantiikkaa tuodaan lisää parisuhteeseen tai miten pitää "liekkiä yllä". Ei tulisi sitä alkuhuuman jälkeistä romahdusta kun vaaleanpunaiset lasit lentävät silmiltä ja puoliksi jopa palvotusta ihmisestä tuleekin ihan tavallinen taneli kaikkine virheineen.
No nyt moni varmasti jo huutaa: entä tunteet!? Luulen että myös järkiavioliitossa syntyy lämpimiä ja välittäviä tunteita toista kohtaan. Ihan vaan jo sen arjen ajakamisen kautta. Sen vastuun kautta jota koetaan omaa perhettä kohtaan. Rakkaus kasvaa yhteisen elämän myötä. Meillä taas tuntuu rakkaus usein vain laantuvan yhteisen elämän myötä. Tai sitten sitä ei vaan osata tunnistaa. Ajatellaan että rakkaus joko on tai ei ole. Haetaan sitä jännittynyttä tunnetta vatsanpohjassa ja kuvitellaan että se on rakkautta.
Alkuhuuma-addikti kuvaa varmasti montaa tämän päivän ihmistä. Eletään vain huumasta toiseen, ja ehkä oikeastikin ajatellaan että sitä se rakkaus on. Luullaan että jossain on olemassa se toinen puolisko, jonka kanssa elämä on yhtä alkuhuumaa. Kasataan parisuhteelle odotuksia, jotka eivät voi koskaan täyttyä. "Hänen pitäisi tehdä ja olla ja käyttäytyä ja kohdella niin ja näin... Minun pitäisi tuntea siten ja täten enkä saisi ajatella tai kokea semmoista ja tuommoista...". Miksi me teemme itsellemme näin!?! Miksi ei riitä se, että tärkeimmät asiat ovat kunnossa. Että molemmat välittävät, kunnioittavat ja pitävät huolta toisistaan ja perheestään. Että koetaan vastuuta yhteisestä elämästä.
Vaikka kuinka yritän tässä vakuutella itseäni siitä, että järkiavioliitto on .. noh, järkevää. Että tosiasiassa noissa liitoissa olisi ehkä sitä rakkautta, tai ainakin välittämistä jopa enemmän. Olen silti tämän kulttuurin lapsi. Haluan uskoa siihen, että sillä alun tunteellakin on merkitys. Mutta toisaalta myös luulen, että voisin oppia jotain tuosta toisesta tavasta solmia parisuhde ja elää siinä. Oikeastaan luulen, että jos vanhempani olisivat saaneet teinivuosinani etsiä minulle miehen, se varmasti olisi hyvä mies. Luulen jopa, että vanhempani olisivat löytäneet minulle juuri sellaisen miehen jota olisin oppinut rakastamaan ja kunnioittamaan (ja hän minua).
Vaan nyt langat ovat kuitenkin omissa käsissäni, ja luulen että tälläkertaa olen osunut oikeaan. Tällä kertaa mies on hyvä myös "paperilla" - enkä sano tätä ainoastaan siksi, että olisin alkuhuuman sokaisema. Järjellä ja tunteella. Sopivassa suhteessa. Luulen että olen vihdoin ymmärtänyt sen, että molempia tulee käyttää tasapuolisesti... Ja jos totta puhutaan, olen myös sitä mieltä että odotukseni ovat aina olleetkin realistiset. Minulle riittää välittäminen, kunnioitus ja vastuunottamisen kyky lämmöllä ja läheisyydellä maustettuna. Eikö tuollaista liittoa toteutuessaan voisikin kutsua Järkirakkausliitoksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Oppimispäiväkirjaani saa aina kommentoida ja näin antaa oppijalle taas uusia ajatuksia ja pohdittavaa. Erilaiset näkökulmat ja näkemykset ovat rikkaus!