Muistoja

 Tänään sain kuulla ikäviä uutisia. Isoisäni tila on mennyt huonompaan päin ja hän on tällä hetkellä tajuttomana sairaalassa. Sain ohjeen, että pitäisi alkaa valmistella sydäntään suru-uutiselle. Mutta miten se tapahtuu?

Mielessä pyörää viimeiset kymmenen vuotta. Isoisä ei ole enää moniin vuosiin ollut se oma itsensä, johtuen dementiasta ja aivoinfarktin jättämistä jäljistä. Kun isoisä nyt viimeisimmän kerran joutui sairaalaan huonossa kunnossa (vielä tajuissaan kuitenkin, mutta toimintakyvyttömänä), tuli mieleeni kyllä ajatus, että olisiko jotenkin parempi että hän pääsisi pois kaikesta tästä. On vaikea sanoa, kuinka paljon isoisä on ymmärtänyt omasta tilastaan. Ihan onnelliselta hän kuitenkin on vaikuttanut, vaikkakin tavallaan poissaolevalta.

Pitää oikein terästää muistiaan, jotta saisi mieleensä millainen isoisä oli ennen dementoitumista ja muita vaivoja. Pitää melkein mennä lapsuuteen asti, jolloin vietin aina kesällä joitakin viikkoja "kaupungin mummolassa". Muistan isoisän ajamassa vanhaa ladaansa, viettämässä aikaa kerrostalon yhteisellä grillillä naapuruston kanssa. Muistan kun yhdessä kuunneltiin Reinikaista kasetilta ja naurettiin. Muistan että isoisä oli aina kiinnostunut harrastuksestani ja jotenkin ylpeä siitä että omassa suvussa jatkui hänellekin tärkeä musiikkiharrastus.

Isoisän ongelmana oli läpi elämän alkoholi. Muistan kyllä senkin. Vaikka se ei minun läsnäollessani niin näkynytkään, ja hän kohteli lapsenlapsiaan aina hyvin. Äitini kertomukset omasta lapsuudestaan kertoivat karua tarinaa alkoholin huonoista vaikutuksista. Alkoholi taisi olla lopullisena syynä myös isoisän terveyden huononemiseen, hän ei siitä täysin päässyt eroon kuin vasta parin viimevuoden aikana.

Muutos hiukan ärhäkästä, sanavalmiista ja terävästä isoisästä dementoituneeseen, tunneherkkään ja hiljaiseen isoisään tapahtui aika nopeasti. Oli suuri yllätys, että yhtäkkiä isoisä ei enää tiennyt mikä päivä tai edes vuosi oli menossa. Oli aikoja, ettei voinut olla varma siitä, että isoisä tunnisti läheisiään. Kun hänelle jutusteli, hän kyllä hymyili ja usein pieni kyynel vierähti silmäkulmaan. Pyysipä hän ennen dementoitumisen pahenemista anteeksi lapsiltaankin.

Ehkäpä voi sanoa, että isoisä on valmis. Ehkä minäkin olen niin valmis, kuin voi olla.

Koskaanhan ei voi tietää, miten asiat menevät. Voihan olla, että isoisä sitkeästi pitää kiinni elämän langastaan. Aika näyttää. Aikaa ei kuitenkaan ole kenelläkään loputtomasti, ja joskus tosiaan on niin, että elämä väsyttää ja kuluttaa niin paljon, että siitä voisi jo mielelläänkin laskea irti.