Pieniä ihmeitä tai sattumuksia tapahtuu näemmä kokoajan, ainakin nyt tuntuu siltä. Ehdin kaivata ihmistä ja läheisyyttä ja seuraavassa hetkessä useampi haamu menneisyydestä ottaa yhteyttä ja haluaa tavata. Mitä lie kohtalon ivaa, vaiko kenties elämän tapa testata todellista sitoutumistani.
Mukavaltahan se toki tuntuu, että nuo ihmiset menneisyydestäni vielä toisinaan ajattelevat ja että heitä kiinnostaa miten minulla nykyään menee. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että kuulumisia kahvikupin äärellä vaihdetaan. Onhan näihin tuttavuuksiin ollut aikoinaan se syy, miksi heistä tietyllä tapaa läheisiä on tullut. Toisaalta on myös syynsä siihen, miksi eivät sitä enää ole. Toki etäinen kaveruus on säilynyt vuosien mittaan.
Vaikka ensimmäinen reaktioni kahvikutsuihin olikin lievä hämmästys ja myös kutsujien motiivien epäily, niin taidanpa silti käväistä kupposella päivittämässä kuulumiset sekä rupattelemassa niitä ja näitä. Mitään sen mullistavampaa ei ole hakusessa heillä eikä minulla. Ja hyvä niin. Kavereita ei kai koskaan voi olla liikaa, ja mitään syytä välien katkaisuun ei koskaan ole ollut.
Vaan edelleen kyllä laittaa miettimään. Miksi yleensäkin juuri silloin kun on omassa suhteessa jotain pientä tai isompaa kriisiä, osaavat entiset läheiset ottaa yhteyttä? Tämä ei todellakaan ole ensimmäinen kerta tätä laatua... Taitavat omata herkät tuntosarvet tai sitten itse lähetän telepaattisia viestejä ympäri maailmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Oppimispäiväkirjaani saa aina kommentoida ja näin antaa oppijalle taas uusia ajatuksia ja pohdittavaa. Erilaiset näkökulmat ja näkemykset ovat rikkaus!