On vaikea kuvata sitä tunnetta joka syntyy, kun huomaa että ihminen jonka tunnet onkin yhdessä hetkessä joku aivan muu. Vaikka muutos tapahtuukin jonkun ajan sisällä, on lopullinen muutos suuri järkytys. Se tuntuu epätodelliselta, väärältä, pelottavalta ja ahdistavalta. Miten joku niin tuttu ja turvallinen ihminen voi olla jotain niin toista kuin ennen.
Läheinen ihminen vajosi - tai nousi - todella kovaan maniaan ja muuttui aivan toiseksi ihmiseksi. Sitä on vaikea kuvailla, ja luulen että lopulta vain saman kokenut voi tietää mistä puhun.
Vauhti kasvoi kyllä kuukausien mittaan ja jälkeenpäin ajatellen myös unenmäärä taisi olla minimissä. Asiat jäivät hoitamatta ja juhliminen nousi suurimmaksi osaksi elämää. Jo se yksistään oli huolestuttavaa, mutta vielä en osannut kuvitellakaan mihin se johtaisi.
Kun vauhti kiihtyi eräänä keväisenä päivänä psykoosinomaiseen tilaan oli hätä jo suuri myös minulla. Kaikki romahti päälle hetkessä ja maailma muuttui kaaokseksi. Sinä et ollut enää sinä. Se toinen sinä oli agressiivinen, vainoharhainen, sokea ympäristölleen, pelokas, rakastunut, hätääntynyt ihminen, joka ei tiennyt missä kulki todellisuuden ja mielikuvituksen raja.
Yhtäkkiä huomasin olevani tilanteessa, jossa minun tuli olla vahva ja järjestelmällinen pelastaja. Sitä vaati oma sydämeni, sinun läheisesi ja ehkä sinäkin... vaikka et ollutkaan sinä. Se toinen sinä ei halunnut apua, se ei sitä tarvinnut, se oli elämänsä kunnossa. Vahva ja luova. Ja kuitenkin toisinaan tarvitsi epätoivoisesti eräänlaista huoltajaa ja läheistä ihmistä vierelle sanomaan mitä seuraavaksi tehdään.
Pakkohoito.
Kuinka moni on miettinyt tuota sanaa ja mitä se todella tarkoittaa?
Minulle sana tarkoittaa sitä, että joudun valehtelemaan läheisimmälle ihmiselle jotta hänet saisi huijattua ja salaa toimitettua sinne missä apu on. Se tarkoittaa sitä, että saan kuunnella viikkoja huutoa ja suuttumusta siitä, että on pakotettu paikkaan minne ei omasta mielestä kuulu. Se tarkoittaa sitä, että katsot kuinka rakas ihminen suljetaan lukkojen taa.. itkemään.. kysymään "miksi!?"
Sinä et ole sinä ja se toinen sinä ei tajua miksi terve ihminen on hoidossa. Minä taas haluan vain sen "oikean" sinän takaisin.
Nyt sinä olet taas sinä, toipuva sinä. Sinä et oikein tarkkaan tiedä mitä se toinen sinä ajatteli, sanoi tai teki. Etkä koe suurta tarvetta tutustua tuohon toiseen sinään. Se ei kuulostanut ihmiseltä jonka haluaisit osaksi sinua. Ymmärrän sen. Ja olen iloinen siitä, että Sinä ymmärrät että tein ratkaisuni Sinun parasta ajatellen. Se oli oikea ratkaisu.
Eräänlaista toipumista koen myös itse. Käsittelen asioita ja niiden merkitystä. Yritän pitää huolen siitä, että hoito jatkuu myös pahimman mentyä jo ohi. Mietin tulevaisuutta. Se on valoisa, mutta sisältää myös suuren varjon. Entä jos sama toistuu? Näenkö merkit ajoissa? Saanko taivuteltua läheiseni jo siinä vaiheessa vapaaehtoisesti hakemaan apua? Kestänkö enää sitä, että sinä et ole sinä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Oppimispäiväkirjaani saa aina kommentoida ja näin antaa oppijalle taas uusia ajatuksia ja pohdittavaa. Erilaiset näkökulmat ja näkemykset ovat rikkaus!