tiistai 21. heinäkuuta 2009

Lämpöä ja läheisyyttä kaivaten


Läheisyyden tarve taitaa olla yksi piirre joka on lähes kaikilla ihmisillä (ja muillakin elävillä olennoilla). Toisen ihmisen kosketus ja vierellä oleminen tuntuvat hyvältä, se lämpö ja läheisyys. Tajusin sen pitkästä aikaa oikein kunnolla viikonlopun aikana.


Kun tarkemmin mietin, niin viimeisinä muutamana kuukautena on jäänyt iso aukko elämässä juuri tuon läheisyyden kohdalle. Se on kadonnut elämästä ja yhtäkkiä huomaan kuinka paljon sitä tarvitsisin. Olla vaan lähellä toista ihmistä, saada siitä energiaa ja jotain sisäistä voimaakin. Ladata pattereita.


Aikaisemmin jo puhuinkin siitä, että puolison sairastumisen kautta on tuo läheisyys jäänyt ja eräänlaiset roolit parisuhteessa hiukan muuttuneet. Olen jollain lailla neuvoton ja jumissa ratkaisun löytämisen suhteen. Toisaalta olen ajatellut kokoajan että pikkuhiljaa toipumisen edetessä elämä palautuu taas raiteilleen myös tässä suhteessa. Että läheisyyskin palaisi elämään kuin itsestään. En ole siis asiasta stressannut tai kokenut sitä ahdistavana.


Viikonloppuna kuitenkin sain maistaa hetken toisen ihmisen antamaa lämpöä ihan vain halausten muodossa. Se tuntui ehkäpä vielä erityisen hyvältä pitkän tauon jälkeen. Läheisyyden kaipuu kasvoi entisestään kun kaverini unissaan otti kainaloonsa hetkeksi ennenkuin havahtui virheeseensä. Ajattelin siinä hetkessä, että tätä kun tapahtuisi joskus kotonakin sen ihmisen toimesta jolta sitä todella kaipaan. Ja salaa petyin kun kaverini sitten heräsi ja jouduin pois kainalosta...


Voisi tietenkin kysyä miksi en itse aktiivisesti hae sitä läheisyyttä puolisoltani. Se kysymys ainakin pyörii omassa mielessäni. Vastaus on jollain lailla pienen usvaverhon takana. Jostain syystä tuntuu vaikealta löytää sitä "oikeaa hetkeä" halata tai jollain lailla hakeutua lähelle. Enkä voi ymmärtää miksi. Ihminen jota rakastan on tuossa muutaman metrin päässä, enkä osaa mennä lähelle enää. Tuntuu oudolta ja tuskastuttavalta.


Mietin jopa sitä, olenko jossain alitajuntani syövereissä vihainen siitä että hän sairastui. Vai enkö lopulta kuitenkaan osaa antaa anteeksi niitä virheitä joita hän teki maniassaan?


Mietin toisinaan sitäkin, oliko kaikki se hellyys ja huomioonottaminen, läheisyys ja syvä lämpö vain yksi oireista...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Oppimispäiväkirjaani saa aina kommentoida ja näin antaa oppijalle taas uusia ajatuksia ja pohdittavaa. Erilaiset näkökulmat ja näkemykset ovat rikkaus!