Sanotaan että sukulaisiaan ei voi valita mutta ystävänsä voi. Tämä varmasti pitää paikkansa, itse tosin olen siinä onnellisessa asemassa että sukulaiset ovat osin myös todella hyviä ystäviäni. Ja lapsuudenkotini ja perheeni on minulle edelleen eräänlainen turvasatama. Äitini ja isäni ovat parhaita ystäviäni.
Olen monesti elämäni aikana huomannut että on myös toisenlaisia perhesuhteita. Suku tuntuu olevan se ahdistavin asia elämässä ja oma perhe halutaan saada mahdollisimman kauas omasta elämästä. Omat juuret tuntuvat tuskastuttavan epämiellyttäviltä.
Joissain tapauksissa voin jotenkin ymmärtääkin halun unohtaa menneisyytensä ja päästä eroon esimerkiksi tukahduttavasta äiti-tytär-suhteesta. Mutta yleensä vain lähinnä ihmettelensitä, miksi omat vanhemmat ja sisarukset on hylättävä voidakseen elää itsenäisesti. Miksi sukulaisten kiinnostus kuulumisista tulkitaan vahtimiseksi ja kyttäämiseksi?
Jostain syystä olen onnistunut aina tutustumaan sellaisiin vastakkaisen sukupuolen edustajiin, joilla on täysin erilainen suhde vanhempiinsa kuin minulla. Itse soittelen vanhemmilleni silloin tällöin vaikka ei varsinaista asiaa olisikaan. On mukava vaihtaa kuulumisia. On mukava käydä toisinaan kylässä ja viettää vaikka grilli-iltaa. Puolisoni taas närkästyy jos näkee puhelimessaan vanhempiensa yrittävän ottaa yhteyttä. Tekstiviesteihinkään ei vastata kuin pakon edessä ja kyläily ei ole tullut juuri mieleen. Jouluna ja syntymäpäivinä kyllä voi soittaa, niin ilmeisesti kuuluu tehdä. Ja kaikesta huolimatta, mitään varsinaista ongelmaa ei perhesuhteissa ole. Puolisoa ei vain kiinnosta olla yhteydessä.
On myös kolmas vaihtoehto perhesuhteisiin aikuisiällä. Takertuminen vanhempiin. Olen nähnyt myös sitä, että nainen tarrautuu isäänsä (ja isä tyttäreensä) niin kovasti, että siinä on jo tyttären parisuhteetkin vaakalaudalla. Mies kun ei jaksa sitä että avovaimo soittelee n. puolen tunnin välein isukilleen ja kun ei ole puhelimessa niin lähettää vähintäänkin tekstiviestiä. "My heart belongs to daddy." Siinä jää jo oma uusi perhe kakkossijalle.
Mistä mahtaa johtua nämä niin erilaiset suhtautumiset lapsuudenkotiin ja perheeseen? Onko taustalla kuitenkin aina joku käsittelemätön asia, vai onko perhe todellakin joillekin ns. merkityksetön asia joka tuppaa jotenkin vain unohtumaan?
Mitään vastauksia tähän en ole vielä löytänyt, joten jatkan tutkimista...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Oppimispäiväkirjaani saa aina kommentoida ja näin antaa oppijalle taas uusia ajatuksia ja pohdittavaa. Erilaiset näkökulmat ja näkemykset ovat rikkaus!