Onko kadonnut vielä löydettävissä?

Kevään kriittisestä tilanteesta ja akuutista maniasta/psykoosista on jo kulunut jokunen tovi, elämä alkaa olla kohtalaisen tasaista ja vakiintunutta. Rytmit toimivat kohtalaisesti ja minäkin olen oppinut ottamaan rennommin arkisen oleskelun. Enää en tunne niin suurta tarvetta tarkkailla puolisoni mielialoja ja toimeliaisuutta.

Silti on jotenkin avuton ja hämmentynyt olo. Osaksi se kai johtuu siitä, että parisuhteen roolit ja eräänlainen ilmenemismuoto on muuttunut radikaalisti esimerkiksi viimevuoteen verrattuna.

Minne on kadonnut hellyys ja läheisyys? Voisiko sen löytää, ja kuinka pian?

Toisen kohdalla siihen vaikuttaa varmasti myös lääkitys sekä eräänlainen epävarmuus. Vielä on niin paljon käsiteltävää, ja aiheet eivät ole helppoja. Vaikka molemmat ymmärtävät sairauden aiheuttaneen ne ikävät parisuhteeseenkin vaikuttaneet asiat, on toisella luottamus saanut säröjä ja toisella taas syyllisyys painaa. Ymmärrys on, mutta unohtaa ei osaa ja tunteita on vaikea kontrolloida järjellä.

Miten siis rakentaa suhdetta? Miten muuttaa roolit taas mieheksi ja naiseksi hoitajan ja toipilaan sijaan?

Tiedän että joku ratkaisu tähän täytyy olla olemassa, ja tahtoa sen löytämiseen on varmasti molemmilla. Tiedän myös, että moni suhde on kaatunut kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Itseasiassa olen kuullut pelkästään näitä ikäviä tarinoita. Toivoisinkin joskus kuulevani niitä kokemuksia, joissa on onnellinen loppu...

Askel kerrallaan on kuljettava, sen ymmärrän. Ja olen iloinen jo siitä, että eräänlainen normaali arki on palannut elämään. Vaan niinhän se on, että nälkä kasvaa syödessä.