Eräänä päivänä huomasin että on hiljaista...

En tiedä tarkalleen milloin tunteeni lakastuivat. Se oli samanlaista kuin linnunlaulun lakkaaminen alkukesällä, se vaimenee, mutta et huomaa milloin se tapahtuu. Havaitset vain jonakin päivänä, että metsässä on tullut hiljaista ja hiljaisuutta on kestänyt kauan. -Axel Sandemose

Rakastuin nuoruudessani syvästi luokallani olleeseen poikaan. Olimme olleet jo pari vuotta samassa kaveripiirissä ja jossain vaiheessa huomasin tuntevani jotain enemmän kuin vain ystävyyttä. Yhdessä oli hyvä olla. Myös poika ihastui minuun, ehkäpä jopa rakastuikin. Vietimme paljon aikaa yhdessä ja kun kaverit alkoivat kysellä seurustelemmeko, oli vastaus melko nopeasti sovittavissa ja kerrottavissa. Kyllä.

Vuoden yhdessäolon jälkeen tuli jostain idea merkitä suhteemme. Ostimme sormukset ja julkistimme kihlauksen. Ajattelin silloin rakkauden kestävän loppuelämämme, pystyttäisimme joskus yhteisen kodin ja perustaisimme perheen. Se tuntui niin selvältä ja varmalta. En uskonut minkään muuttavan niitä tunteita joita tunsin. Olimmehan toistemme parhaat ystävät ja sen lisäksi rakastimme.

Muutimme opiskelemaan samalle paikkakunnalle yhteiseen asuntoon. Kaikki tuntui hyvältä ja luontevalta, myös arki oli mukavaa yhdessä. Meillä ei ollut suuria riidanaiheita eikä parisuhdekriisejä. Tutustuimme toistemme sukuihin ja tulimme osaksi niitä. Se tuntui hyvältä. Mikä voisi mennä pieleen?

Vuodet vierivät, mikään välillämme ei muuttunut, arki kulki omalla painollaan.Totuimme yhteiseen elämäämme. Saimme uusia ystäviä opiskelun kautta ja löysimme harrastuksia, ei yhteisiä, mutta eihän aina tarvitse olla yhdessä. Emme edelleenkään riidelleet, vaikka joskus jotkin pienet asiat toisessa ärsyttivätkin. Miksi riidellä? Välillä tunsin sisälläni oudon tunteen, halun "itsenäistyä". Mietin miltä tuntuisi elää yksin? Osaisiko sitä? Mitä sukulaiset ajattelisivat? Miksi en välitä siitä mitä toinen tekee tai ajattelee...? Onko suhteessa jokin vialla, pitäisikö minun yrittää tehdä jotain asialle?

Puolisoni otti vastaan työpaikan toiselta paikkakunnalta, sillä opiskelumotivaatio oli laskenut ja myös palkka houkutteli. Näimme silloin tällöin, yksinäisyys ei tuntunut pahalta, saihan keskittyä omiin ajatuksiin ja asioihin. Tätä kaukosuhdetta kesti muutamia kuukausia ja sen aikana tunsin itseni vapaammaksi. Ikäänkuin olisin löytänyt uuden minän, joka oli ollut erilaisten roolien alla. Olin ollut avopuoliso, kumppani, hyvä kodinhoitaja, kaveripiirissä "se jonka suhde kestää vanhuuteen saakka". Nyt olin vain minä.

Kun tuli aika aloittaa taas normaali elämä puolisoni muuttaessa takaisin opiskelupaikkakunnalle ja yhteiseen asuntoomme, tunsin ahdistusta. Silloin oli aika ensimmäisen kerran suhteen aikana pysäyttää aika ja oikeasti keskustella. Huomasimme molemmat tuntevamme samoin ja totesimme että siinä vaiheessa ei ollut enää paluuta entiseen eikä halua aloittaa alusta. Ei ollut enää syytä jatkaa, molemmat olivat onnellisempia erillään.

Mietin usein sen jälkeen, milloin rakkaus loppui? Miksi en osannut varautua siihen? Olisiko sen voinut estää? Käykö näin aina, loppuuko rakkaus aina jossain vaiheessa?

Tämän kokemuksen jälkeen olen yrittänyt löytää vastausta näihin kysymyksiin, etten ainakaan tekisi samoja virheitä toistamiseen. Haluan oppia hoitamaan rakkautta. Sanotaan että rakkauden eteen pitää tehdä työtä, ja mielestäni paremmin asia on sanottu näin: Rakkauden eteen pitää nähdä hauskaa. Yhteiset hyvät hetket, yhteiset harrastukset, yhdessä nauraminen, se hoitaa suhdetta. Lisäksi pitää olla tarpeeksi tilaa myös itselle, ettei hukkuisi rakkauteen. Älä hukkaa sitä mitä olet...