Siskoni poika on 15-vuotias... siinäpä jo ongelmaa kerrakseen, ikä tekee älykkäästä ja vahvasta luonteesta näsäviisaan, uhmakkaan ja kaikkitietävän lorvailijan ja itsevarmaa esittävän kulmakunnan kingin. Pojan pikkusisko on 13-vuotias, kaunis kuin enkeli, fiksu, hyväsydäminen, mutta ei aina ehdi/jaksa ajatella loppuun asti asioita. Siinä luultavasti vahdittavaa viimeistään parin vuoden päästä. Taitavat nyt jo pojat piirittää.
Teini-ikä ei ole helppoa aikaa, ei nuorelle, eikä vanhemmalle (saati sitten tädille, joka huolehtii ja miettii miten voisi vaivihkaa takoa järkeä nuorten päähän :)). Siskollani ja hänen miehellään on jo nyt hetkiä, jolloin pinna tuntuu katkeavan lopullisesti. Sain siskoltani puhelun, jossa hän purki ahdistustaan omasta kärsivällisyyden puutteestaan. Mieskin on jo kerran ollut lähellä sitä pistettä, jossa kuritus on muutakin kuin verbaalista. Mistä saisi sitä tarvittavaa voimaa olla se järkevä aikuinen? Kun oma lapsi viisastelee, valehtelee ja välttelee vastuuta, voi olla vaikea pidätellä omia turhautumisen tunteita. Itsenäistymiskamppailu on alkanut, ja vanhemmille se tulee kai aina yllättäen.
Mietin omaa teini-ikääni, ja tulin siihen tulokseen että kaikenkaikkiaan olen ollut melko helppo tapaus. Kotona en juurikaa uskaltanut, tai tuntenut edes tarvetta uhmata vanhempiani. Rajat olivat aina selvät, eivätkä ne tuntuneet liian tiukoilta. Vanhempieni auktoriteetti minua kohtaan oli myös vahva, en olisi edes uskaltanut haistatella tms. mitä monet nykyajan nuoret tuntuvat omille vanhemmilleen tekevän. Toki kaikkia nuoruuden toilailuja en vanhemmilleni kertonut... Ja ilmeisesti vanhempani sen tiedostivatkin, sillä lausahtaessani äidilleni "Kyllä teillä oli helppoa, kun olin niin kiltti nuori, etten tehnyt mitään pahojani koskaan." äitini totesi vain, "..et vain kertonut tai sitten valehtelit, helppoa oli ;)". Ja niinhän se varmaan on, jokainen meistä varmasti jotain on hölmöillyt nuoruudessaan, toisilla ne hölmöilyt ovat isompia ja toisilla pienempiä.
Mutta entäpä nämä tulevaisuuden toivot? Miten ihmeessä sitä voisi varjella heitä niin, että heidän hölmöilyt eivät muodostuisi liian isoiksi? Että jokin järki pysyisi päässä puberteetista huolimatta? Kuuntelisivaatkohan he "viisaan" tätinsä neuvoja? Jos kertoisi jotain omasta nuoruudestaan... tai tositarinoita elävästä elämästä, miten EI kannata tehdä... ilman että se kuulostaisi vain saarnalta.
Ei kai auta muu, kuin pysyä jollain lailla tiiviisti mukana heidän elämässään, kysellä kuulumisia ja olla "tarpeeksi rento" niin että he voivat kertoilla kohtalaisen vapaasti omista ajatuksistaan ja kokemuksistaan. Minun onneni on olla loppujen lopuksi melko nuori täti (vaikka heidän mielestään olen varmaan minäkin jo ikäloppu..), kokemukset omasta teini-iästä eivät kuitenkaan ole vielä ihan hirvittävän kaukana. Eihän siitä ole kuin 13 vuotta kun olen itse ollut siskonpoikani iässä :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Oppimispäiväkirjaani saa aina kommentoida ja näin antaa oppijalle taas uusia ajatuksia ja pohdittavaa. Erilaiset näkökulmat ja näkemykset ovat rikkaus!