maanantai 11. elokuuta 2008

Menneisyyden haamut


Eletyn elämän vaikutusta siihen, mitä olemme, ei voi kieltää. Jokainen eletty päivä ja kokemukset vaikuttavat väistämättömästi siihen mitä olemme nyt. Niin hyvässä kuin pahassa. Mutta voiko huonoja kokemuksia ja niiden vaikutuksia lieventää tai kumota vastakkaisilla, hyvillä kokemuksilla? Onko mahdollista parantaa haavat ja kumota niiden lamauttava vaikutus?


Palaan ajatuksissani takaisin lapsuuteen, voin sanoa eläneeni onnellisen lapsuuden. Kotiolot olivat turvalliset ja vakaat, tunsin olevani rakastettu ja sain toteuttaa itseäni minulle tärkeissä asioissa. Siihen aikaan suurin huoleni oli kavereiden puute, lähiympäristöstä ei omanikäistä seuraa juurikaan löytynyt. Odotin innolla ensimmäistä koulupäivää, siellähän niitä olisi, ystäviä. Vaan aina ei elämä suju niinkuin toivoisi.


Kuusi ensimmäistä kouluvuottani oli ystävyyssuhteiden osalta yhtä suurta pettymystä. En sopinutkaan joukkoon. Olin erilainen, outo ja helppo kohde kiusaajille. Opin että ihmisiin ei voi luottaa, sillä myös ns. ystävät osaavat satuttaa muuttumalla kiusaajiksi. Opin että en kelpaa sellaisena kuin olen. Opin rakentamaan muurin itseni ja muiden välille. Opin myös, että en voi rakentaa itsetuntoani muiden ihmisten varaan. Eräällä tavalla olen kiitollinen niistä vuosista, löysin itsestäni voimavaroja joita en ehkä muuten olisi koskaan löytänyt. Tässä oli suurena apuna harrastukseni, josta sain onnistumisen kokemuksia ja jossa tunsin olevani hyvä. Ymmärsin, että se mitä minä olen, ei ole sama asia kuin se, miksi minua luullaan ja miksi minut halutaan kategorisoida. Mutta menetin silloin luottamukseni perheeni ulkopuolisiin ihmissuhteisiin. Kun tarpeeksi monta kertaa olin pettynyt etsiessäni ystävää, en enää pettymyksien pelossa uskaltanu avata itseäni kellekään. En uskaltanut hakea ystävyyttä.


Näiden vuosien jälkeen sain kuitenkin monia ystäviä, minua arvostettiin luokkatoverina ja ihmisenä, olin mukana, en ollut enää ulkopuolinen. Mutta muuttivatko nämä uudet hyvät kokemukset sitä alitajuista epäluottamusta ihmisiin?


Varmasti joku muutos on tapahtunut. Mutta vieläkin huomaan jännittäväni jos haluan pyytää ystäviäni kylään tai kutsua heitä mukaan erilaisiin tapahtumiin. Pelkään kieltävää vastausta. Sama pätee myös parisuhteessa, pettymykseni on suhteettoman suuri jos saan pyyntööni kieltävän vastauksen (riippumatta kieltäytymisen syystä). Minun on edelleen vaikea uskoa, että minusta pidetään minun itseni takia.


Toisaalta, vaikka olen joutunut usein pettymään parisuhteissa ja moni ystävyys on ajan myötä haalistunut, en enää pelkää tutustua uusiin ihmisiin. Olen oppinut avaamaan suojavarustuksiani ja uskallan jo näyttää osan itsestäni myös muille. Hyvien kokemusten kautta olen oppinut, että riski on kannattava. Jos ei ikinä uskalla, ei voi saada mitään hyvää. Ja pettymykset kestävät vain hetken, kun taas onnistumiset kestävät parhaimmillaan koko elämän.


Positiiviset kokemukset voivat siis tasoittaa negatiivisten kokemusten tuomia rosoja, vaikka eivät niitä koskaan pysty täysin peittämään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Oppimispäiväkirjaani saa aina kommentoida ja näin antaa oppijalle taas uusia ajatuksia ja pohdittavaa. Erilaiset näkökulmat ja näkemykset ovat rikkaus!